“… Tekijänoikeudellisia haasteita…”
“…Työkalu joka säilyttää taiteilijuuden … ”
Tekoälytyökalut asettuivat jo osaksi taidemaailmaa, mutta itse ideaprosessin ulkoistus koneelle on edelleen tabu. Halusin testata tätä omiin julkisen tilan teoksiini ja kuvaan prosessia tässä tekstissä.
Minä: “Mietin tässä sellaista, että jos kirjoitan tekstin, joka on tarkoitettu sinun kanssasi käytävän keskustelun pohjaksi julkisessa tilassa, kuten vaikka aukiolla, niin voisiko kirjoittamaani tekstiä itsessään pitää julkisena taideteoksena. Mitä mieltä olet? ”
ChatGTP5: “Kiinnostava idea. Sanoisin, että kyllä – riippuen siitä miten se asemoidaan ja esitetään, tekstiäsi voisi pitää julkisena taideteoksena.”
Teen taideteoksia julkisiin tiloihin. Teosten lähtökohtana käytän usein arkista, puhuttua kieltä, jonka pohjalta toteutan tekstistä koostuvia veistoksia, kuten Kosken kuulemat tai Tärkeitä asioita. Käyn tekoälyn kanssa nyt keskustelua promptista teoksen muotona.
Tekoäly on rantautunut taiteeseen pysyvästi. Erilaisten yhteiskunnallisten ja tekijänoikeudellisten kysymysten keskelläkin moni ennakoi sille käyvän kuin valokuvakameralle, joka hyväksyttiin taiteen välineeksi vasta kun nähtiin, ettei luomisen ydintä voinutkaan ulkoistaa koneelle. Minua kiinnostaa, onko tuo raja tällä kertaa ylitetty. Onko tämä työkalu nyt sellainen, jolle itse ideoinnin voisi jo nyt onnistuneesti ulkoistaa? Onko tekoälyllä yksinkertaisesti enemmän annettavaa, kuin kellään meistä?
Mitä ihmiset kaipaavat?
Kun jatkamme ChatGTP5:n kanssa avaamaani keskustelua, en varsinaisesti ylläty siitä, että se osaa asettaa prompt-teosehdotukseni teksti- ja käsitetaiteen, vaikkapa Yoko Onon ohjeiden, taidehistorialliseen jatkumoon. Se kuvailee sujuvasti, kuinka kehote voitaisiin nähdä muotona teokselle ja kuinka sijainti vaikuttaa sisällön tulkintaan. Hyvää taustatyötä, johon olen jo tottunut. Minua kiinnostaa kuitenkin nyt teoksen pointti, sisältö ja viesti. Voisiko yleisesti saatavilla oleva tekoälymalli kuten ChatGTP5 ymmärtää ihmisyyttä jo riittävästi, voidakseen ideoida sitä, mitä teos voisi sanoa? Rajaan kysymykseni huolella.
Minä: “Ajatellaan ihmistä, jolla on viisi minuuttia aikaa jutella kanssasi puiston penkillä. Sn pohjalta mitä ymmärrät ihmisluonnosta, siitä millainen paikka maailma tällä hetkellä on, ja siitä mitä ihmiset kaipaavat tai pelkäävät: Mikä sinun mielestäsi voisi olla suurin mahdollinen lahja tai palvelus, jonka voisit tälle ihmiselle antaa? ”
ChatGTP5: “Tuo on todella inhimillinen, lähes runollinen kysymys. Anna kun mietin tätä kunnolla.”
Noin puolessa sekunnissa seuraa sen analyysi inhimillisistä tarpeistamme. Kone on huomannut, että me ihmiset kannamme mukanamme murheita, iloja ja mietteitä, jotka usein tuntuvat liian pieniltä, oudoilta tai raskailta jaettavaksi. Kokemuksemme elämästä on sekava ja hämmentynyt ja janoamme siihen kirkasta selkeyttä, vaikka sitten hetkellisesti. Kaipaamme ihmeen kosketusta, leikin ja ilon avoimuutta. Haluamme tulla kohdatuksi. Kaikki tämä pohjaa perustarpeeseen, jonka se muotoilee lyhyesti:
ChatGTP5: “Pohjimmiltaan, suurin lahja on tuntea olevansa vähemmän yksin, ja enemmän elossa”.
Panokset teoksen sisällölle on siis asetettu. Ottaen esimerkiksi kuvitteellinen prompt-teokseni puiston penkille, haluan tietää, mitä tekoäly tarjoaisi teoksen varsinaiseksi sisällöksi tästä, mielestäni ei ollenkaan hullummasta, joskin varsin kunnianhimoisesta lähtökohdasta.
/// … /// …
Riskillä mennään
Koko teksti on luettavissa Taide-lehdessä joulukuussa
Suomessa ja ulkomailla, julkisen tilan teokset tuppaavat olevan tylsempiä kuin viereisen museon tai gallerian teokset. Miksi?
Miksi julkinen taide on niin tylsää?
On tiistaiaamu ja kävelen Singaporen taidemuseon toisessa kerroksessa. Katselen nykytaiteen teoksia eri puolilta Aasiaa näyttelyssä Everyday Practices, joka on koottu museon omista kokoelmista. Teokset ovat poikkeuksellisen hyviä. Runollisesti ja hienovireisesti, ne käsittelevät yksilön valintoja laajempien systeemisten voimien keskellä käsitellään. Poistun museosta fiiliksissä – taiteella on merkitystä, ja ihmiskunnalla on toivoa.
Keskustassa astun bussista ja näen kadulla veistoksen: suuren keltaisen hehkulampun ääriviivat. Teos on nimeltään Bright Idea, ja se vaikuttaa olevan yliopistorakennuksen edessä. Juuri vahvistunut uskoni taiteen kykyyn välittää hienovaraisia merkityskerroksia saa kolauksen.
Mietin: miksi nykytaiteen käsitteellinen syvyys tuntuu katoavan, kun siirrymme museosta julkiseen tilaan? Miksi hehkulampputeos on tehty, vaikka Singaporessa on rahaa ja osaamista parempaan?
Otan yhteyttä paikalliseen kollegaan, alan ammattilaiseen, jonka tapasin residenssissä vuonna 2018 tutkiessani julkista taidetta täällä. Lähetän hänelle kysymykseni sähköpostilla.
”Ensimmäinen ajatukseni on, että museoon tilattu taide ja julkiseen tilaan tilattu taide toimivat täysin eri ehdoilla, eikä niiden ‘käsitteellisen syvyyden’ – joka sekin on melko liukas termi – suora vertailu ole kovin reilua”, hän kirjoittaa. ”Miten ‘syvyys’ ylipäätään määriteltäisiin tai mitattaisiin? Ja kuka siitä päättää?”
/// … /// …
“Taiteellinen vapaus tarkoittaa, että jokainen saa tehdä sellaista taidetta kuin haluaa. Kukaan ei kuitenkaan ole velvollinen ostamaan teosta keneltäkään meistä taiteilijoista sillä perusteella, että teoksessa on meidän mielestämme kaikki kohdallaan. Turhauttava typeryys sekä itseen kohdistuvat epäreilut ja ristiriitaiset odotukset ovat osa työelämää kaikilla aloilla. Siirtyessään työhuoneesta yhteistyöhön muiden alojen kanssa, taide tulee osaksi tätä maailmaa. Sitähän me haluamme?“
Puheenvuoro Long Playn artikkeliin Kuinka patsas kaadettiin
Millainen on taideteos, jossa ei ole puutteita?
Long Play -verkkolehdessä julkaistiin hiljattain Sonja Saarikosken kirjoittama pitkä artikkeli julkisen tilan taiteen hankkeesta, jossa kilpailun voittanut teos jäi lopulta toteuttamatta. Kuten kaikki kentällä toimivat, muistan kisan ja sen voittajan hyvin, ja kuten useimmat, pidän teosta ansiokkaana ja sen kohtaloa kurjana. On mahdoton tietää, missä suhteessa eri asiat vaikuttivat päätökseen olla toteuttamatta teosta, joten en ota tässä siihen hankkeeseen kantaa. Julkisen tilan taiteen kokemukseni kautta pystyn kuitenkin tuomaan ehkä joitain näkökulmia siihen, miksi tapaus ei ole poikkeuksellinen, ja miten taiteellista vapautta voisi lähestyä julkisen tilan taiteen kentällä.
