Miksi julkinen taide on niin tylsää?

On tiistaiaamu ja kävelen Singaporen taidemuseon toisessa kerroksessa. Katselen nykytaiteen teoksia eri puolilta Aasiaa näyttelyssä Everyday Practices, joka on koottu museon omista kokoelmista. Teokset ovat poikkeuksellisen hyviä. Ne käsittelevät yksilön valintoja laajempien rakenteellisten voimien keskellä runollisesti ja hienovireisesti. Poistun museosta usko vahvistuneena: taiteella on merkitystä ja ihmiskunnalla on toivoa. 

Keskustassa astun bussista ja näen kadulla veistoksen, suuren keltaisen hehkulampun ääriviivat. Teos on nimeltään Bright Idea ja se vaikuttaa olevan yliopistorakennuksen edessä. Juuri vahvistunut uskoni taiteen kykyyn välittää hienovaraisia merkityskerroksia saa kolauksen.

Mietin: miksi nykytaiteen käsitteellinen syvyys tuntuu katoavan, kun siirrymme museosta julkiseen tilaan? Miksi hehkulampputeos on tehty, vaikka Singaporessa on rahaa ja osaamista parempaan?

Otan yhteyttä paikalliseen kollegaan, alan ammattilaiseen, jonka tapasin residenssissä vuonna 2018 tutkiessani julkista taidetta täällä. Lähetän hänelle kysymykseni sähköpostilla.

”Ensimmäinen ajatukseni on, että museoon tilattu taide ja julkiseen tilaan tilattu taide toimivat täysin eri ehdoilla, eikä niiden ‘käsitteellisen syvyyden’ – joka sekin on melko liukas termi – suora vertailu ole kovin reilua”, hän kirjoittaa. ”Miten ‘syvyys’ ylipäätään määriteltäisiin tai mitattaisiin? Ja kuka siitä päättää?”

Alamme käydä kiireetöntä kirjeenvaihtoa sähköpostitse. Puhumme siitä, miten taidetta tilataan, tehdään, näytetään ja miksi. Viikkojen kuluessa alan hahmottaa kolme kysymystä, jotka tulevat vastatuiksi – tietoisesti tai ei – ennen kuin teos ja sen yleisö kohtaavat. Ne valottavat ainakin osaltaan sitä, miksi taide julkisessa tilassa usein vaikuttaa, sanotaan vaikka vähemmän syvälliseltä, kuin museossa.

Kysymys 1: Kuka on yleisö?

Museokävijät ovat kiinnostuneita taiteesta. Heillä on aiempaa kokemusta erilaisista taiteen muodoista ja niiden vastaanottamisesta, sekä taustaa, johon peilata uusia teoksia. Julkisen taiteen yleisö sen sijaan sisältää kaikki julkisessa tilassa liikkuvat ihmiset. Halu varmistaa, että teos varmasti ymmärretään tässä uudessa, taidekentän ulkopuolisessa maailmassa vaikuttaa usein taiteilijan tekemiseen.

Ilmiötä havainnollistaa tapaus, jonka kuulin New Yorkissa kaupungin taidekoordinaattorilta. Satojen vaihtoehtojen joukosta eräs nykytaiteen ammattilainen valittiin toteuttamaan teosta kouluun. Tekijän aiempi tuotanto osoitti poikkeuksellisen omaleimaista ajattelua ja tuoreita ideoita – siksi hänet valittiin. Hänen ideansa kouluun? Elämänpuu.

Kysymys 2: Miksi tilaaja ostaa taidetta?

Museot ostavat ja esittävät taidetta käydäkseen keskusteluja kaikenlaisista inhimillisistä teemoista laajasti erilaisten teosten avulla. Julkisessa tilassa taidetta käytetään yleensä paikan, tilaajan tai molempien brändin muokkaamiseen. 

Tästä nouseva pakollinen positiivinen sävy rajoittaa taiteen kykyä käsitellä ristiriitoja, huumoria ja moniulotteisuutta, joista inhimillinen kokemus todellisuudessa koostuu. Taidekoordinaattorina työskennellessäni, sadoissa läpikäymissäni kilpailuehdotuksissa itsesensuuri ja varovaisuus ovat ilmeisiä, vaikka kilpailuohjelma rohkaisisi riskinottoon. Taiteilijat mukauttavat ilmaisunsa sopimaan tilaajan oletettuihin odotuksiin ja jokainen riskitön ja ristiriidaton kisavoittaja voimistaa kierrettä. 

Kysymys 3: Mikä kestää aikaa?

Vaikka tekninen ajankestävyys on ilmeinen julkisen tilan teoksia koskeva haaste, liittyy ajankestävyyteen myös sisällöllinen puoli. Näyttelyyn tehty teos voi poimia käsiteltäväkseen mitä tahansa, mikä tuntuu ajankohtaiselta. Julkisen tilan teoksen odotetaan usein pysyvän paikoillaan vuosikymmeniä.

Kuka voisi tietää, mikä kysymys, aihe, teema, tai symboli säilyy relevanttina kymmenen tai viidenkymmenen vuoden kuluttua? 

Olisiko sitten vaikka … elämänpuu. Tai hehkulamppu, symboloimaan ajattelua.

Makuasioita ja kulttuurisia reliikkejä

Valitsemme mennä tiettyyn taidenäyttelyyn, koska ennakoimme sen teosten resonoivan jotenkin sen kanssa, mikä tekee meistä meidät. Vain harva taideteos kaikesta siitä mitä maailmassa toteutetaan koskettaa juuri sitä aistikokemuksen, persoonallisuuden ja tähänastisen elämämme muodostamaa peruskontekstia, jonka kautta koemme kaiken kohtaamamme. Entä jos syy siihen, että suuri osa julkisesta taiteesta vaikuttaa tylsältä, on yksinkertaisesti se, että toisin kuin nykykulttuurissamme muuten, kaupungilla emme saa valita mitä kohtaamme?

Bright Idea -teoksen (2016) teoskyltissä kerrotaan, kuinka taiteilija (Craig-Martin, s. 1941) “kääntää perinteisen kuvanveiston päälaelleen, esitellen ajatuksen veistoksesta piirroksena eikä esineenä. Muuttamalla sen mittoja ja sijoittamista hän haastaa perustavanlaatuisesti tavan, jolla esinettä katsotaan.” 

Bright idea -teoksen teoskyltti. Kuva: Maija Kovari

Onko kyseessä vilpitön väite, vai yritys kammeta teokseen syvyyttä joka siitä puuttuu? Mistä voisin tietää? Vaikka ei juuri minulle, niin ehkä jollekin muulle lamppuveistos todella “haastaa perustavanlaatuisesti” jotain. Ja jos niin on, hienoa! 

”Ehkä kyse on siitä, että esimerkiksi 30 vuoden takainen teos kantaa mukanaan aikansa makuja, arvoja ja keskusteluja (…) Ajan myötä teokset muuttuvat kulttuurireliikeiksi, merkeiksi ajasta ja ajattelusta, joita emme enää intuitiivisesti ymmärrä”, miettii suomalainen kollega, kun avaudun aiheesta hänelle palattuani Singaporesta. “Museossa voit aina laittaa teoksen varastoon viideksikymmeneksi vuodeksi ja ottaa sen esiin uudelleen, kun se tuntuu taas relevantilta. Julkisessa tilassa meillä ei ole tätä vaihtoehtoa.”

Vaikuttava, helppo, huoltovapaa

Ehkä sitten on epäreilua vaatia julkisen tilan taiteelta monitahoisia sisältöjä. Onhan kuitenkin jo niin työlästä varmistaa, että teokset kestävät teknisesti aikaa. Muraalien suosiota selittää oman kokemukseni mukaan parhaiten hinta-pinta-suhde, jossa koko julkisivun saa värikkääksi pienellä rahalla. Kätevää sekin, kun siinä ei ole rikkoutuvia osia. Älkääkä edes päästäkö minua puhumaan graafisesta betonista. Ilkivallan ja säänkestävyyteen liittyvät vaatimukset muodostavat julkisen tilan taiteessa oman maailmansa, joka haasteineen on alan ammattilaisille niin tuttu, että siitä ei oikein jaksaisi edes puhua tämän enempää, niin olennaista kuin se onkin.

”No jos sä haluat, että se kestää, et sä voi tehdä sitä paperista”, toteaa suomalainen kollegani, joka haluaa säilyä nimettömänä. Hän työskentelee julkisen tilan taiteen koordinaattorina julkisella puolella, ja ymmärtää turhautumiseni siihen, kuinka tylsältä suuri osa julkisesta taiteesta tuntuu.

Hän huomauttaa, että Suomessa suuri osa julkisesta taiteesta tehdään yhä ilman minkäänlaista ammatillista kehystä, eli “otetaan serkun lapsi leikkimään Illustratorilla julkisivuun”. Tilaajat haluavat “Eiffel-torni-tason” symbolin ja kohteen, ymmärtämättä sitä osaamista ja resursseja, jota pysyvän taiteellisen arvon aikaansaaminen vaatii. Ei haluta uskoa, että laatu edellyttää aikaa, rahaa ja osaamista, niin kuin kaikilla muillakin aloilla. 

Merkityskato ja taiteen asema

Julkisen taiteen edistämistyö on viimeisen kymmenen vuoden aikana onnistunut hyvin. Taide ‘elävöittää’ tilaa, työllistää taiteilijoita ja edistää tilaajan brändiä. Prosenttiperiaate, eli periaatteellinen päätös tuoda taidetta osaksi julkista rakentamista noin prosentilla hankekustannuksista on laajasti hyväksytty ja taidetta kannatetaan innokkaasti. Kieltäydyin hiljattain itse tilaustyöstä siksi, että tulevan teospaikkani naapurusto oli jo erityylisistä arkkitehtonisista ratkaisuista, julkisivukuvioinneista ja teoksista niin kirjava, että mikään huomiota itseensä keräävä lisäys ei olisi parantanut tilan kokonaisuutta. 

Tiedän kollegani tavoin hyvin, että paljon taiteen kaltaisia asioita syntyy rakennusalan sisällä ilman yhtäkään taiteilijaa. Kuvia julkisivuihin ja elementtejä maamerkiksi tai katosta roikkumaan toteutuu arkkitehtien, insinöörien, kaikenlaisten kuvankäsittelyä tekevien tahojen toimesta iltapäivähommina varsinaisen työn rinnalla. Kun sitä kutsutaan taiteeksi, visuaaliselle aiheelle syntyy lupatekninen ohituskaista, siinä missä vastaavan kokoinen mainos ei ikinä menisi läpi yhdessäkään kaupunkikuvalautakunnassa. Miksi? Koska taide on tärkeää ja hyvää? Kaikki taideko?

Onko taiteen määritelmä julkisen tilan kontekstissa alkanut haurastua taiteen määrän lisääntyessä? Ehkä. Tai sitten julkisen tilan kaikenkirjavan kohentamisen, sekä toisaalta “tylsien teosten” taustalla kytee syvällisempi epävarmuus sisällöistä, joka kytkeytyy laajempaan merkitysten fragmentaatioon. Emme oikein tiedä, mikä olisi tässä ajassa taiteen tehtävä, mistä olisi olennaista puhua. Viihde ohittaa taiteen, koska sen tehtävä on selvä. Sitä saadaan mitä tilataan.