Miksi julkinen taide on niin tylsää?

On tiistaiaamu ja kävelen Singaporen taidemuseon toisessa kerroksessa. Katselen nykytaiteen teoksia eri puolilta Aasiaa näyttelyssä Everyday Practices, joka on koottu museon omista kokoelmista. Teokset ovat poikkeuksellisen hyviä. Runollisesti ja hienovireisesti, ne käsittelevät yksilön valintoja laajempien systeemisten voimien keskellä käsitellään. Poistun museosta fiiliksissä – taiteella on merkitystä, ja ihmiskunnalla on toivoa. 

Keskustassa astun bussista ja näen kadulla veistoksen: suuren keltaisen hehkulampun ääriviivat. Teos on nimeltään Bright Idea, ja se vaikuttaa olevan yliopistorakennuksen edessä. Juuri vahvistunut uskoni taiteen kykyyn välittää hienovaraisia merkityskerroksia saa kolauksen.

Mietin: miksi nykytaiteen käsitteellinen syvyys tuntuu katoavan, kun siirrymme museosta julkiseen tilaan? Miksi hehkulampputeos on tehty, vaikka Singaporessa on rahaa ja osaamista parempaan?

Otan yhteyttä paikalliseen kollegaan, alan ammattilaiseen, jonka tapasin residenssissä vuonna 2018 tutkiessani julkista taidetta täällä. Lähetän hänelle kysymykseni sähköpostilla.

”Ensimmäinen ajatukseni on, että museoon tilattu taide ja julkiseen tilaan tilattu taide toimivat täysin eri ehdoilla, eikä niiden ‘käsitteellisen syvyyden’ – joka sekin on melko liukas termi – suora vertailu ole kovin reilua”, hän kirjoittaa. ”Miten ‘syvyys’ ylipäätään määriteltäisiin tai mitattaisiin? Ja kuka siitä päättää?”

Alamme käydä kiireetöntä kirjeenvaihtoa sähköpostitse. Puhumme siitä, miten taidetta tilataan, tehdään, näytetään, ja miksi. Viikkojen kuluessa alan hahmottaa kolme kysymystä, jotka tulevat vastatuiksi – tietoisesti tai ei – ennen kuin teos ja sen yleisö kohtaavat. Ne valottavat, miksi taide julkisessa tilassa usein vaikuttaa, sanotaan vaikka vähemmän syvälliseltä, kuin museossa.

Kysymys 1: Kuka on yleisö?

Museokävijät ovat kiinnostuneita taiteesta. Heillä on aiempaa kokemusta erilaisista taiteen muodoista ja niiden vastaanottamisesta, sekä taustaa, johon peilata uusia teoksia. Julkisen taiteen yleisö sen sijaan sisältää kaikki julkisessa tilassa liikkuvat ihmiset. Halu varmistaa, että teos varmasti ymmärretään tässä uudessa, taidekentän ulkopuolisessa maailmassa vaikuuttaa usein taiteilijan tekemiseen.

Ilmiötä havainnollistaa tapaus, jonka kuulin New Yorkissa kaupungin taidekoordinaattorilta. Satojen vaihtoehtojen joukosta eräs nykytaiteen ammattilainen valittiin toteuttamaan teosta kouluun. Tekijän aiempi tuotanto osoitti poikkeuksellisen omaleimaista ajattelua ja tuoreita ideoita – siksi hänet valittiin. Hänen ideansa kouluun? Elämänpuu.

Kysymys 2: Miksi tilaaja ostaa taidetta?

Museot ostavat ja esittävät taidetta käydäkseen keskusteluja kaikenlaisista inhimillisistä teemoista laajasti erilaisten teosten avulla. Julkisessa tilassa taidetta käytetään yleensä paikan, tilaajan tai molempien brändin muokkaamiseen. 

Pakollinen positiivinen sävy rajoittaa taiteen kykyä käsitellä ristiriitoja, huumoria ja moniulotteisuutta, joista inhimillinen kokemus koostuu. Sadoissa läpikäymissäni kilpailuehdotuksissa itsesensuuri ja varovaisuus ovat ilmeisiä, vaikka kilpailuohjelma rohkaisisi riskinottoon. Taiteilijat mukauttavat ilmaisunsa sopimaan tilaajan oletettuihin odotuksiin, ja jokainen riskitön ja ristiriidaton kisavoittaja voimistaa kierrettä. 

Kysymys 3: Mikä kestää aikaa?

Kolmas kysymys liittyy ajankohtaisuuden ja ajattomuuden väliseen jännitteeseen. Näyttelyyn tehty teos voi poimia käsiteltäväkseen mitä tahans, mikä silloin tuntuu ajankohtaiselta. Julkisen tilan teoksen odotetaan usein pysyvän paikoillaan vuosikymmeniä. Kuka voisi tietää, mikä kysymys, aihe, teema, tai symboli säilyy relevanttina kymmenen tai viidenkymmenen vuoden kuluttua? 

Olisiko sitten vaikka elämänpuu. Tai hehkulamppu, symboloimaan ajattelua.

Makuasioita ja kulttuurisia reliikkejä

Vain harva taideteos kaikesta siitä mitä maailmassa toteutetaan koskettaa juuri sitä aistikokemuksen, persoonallisuuden ja elämänkokemuksen peruskontekstia, jonka kautta koemme kaiken mitä kohtaamme. Valitsemme mennä tiettyyn taidenäyttelyyn, koska ennakoimme teosten resonoivan jotenkin sen kanssa, mikä tekee meistä meidät. Entä jos syy siihen, että suuri osa julkisesta taiteesta vaikuttaa tylsältä, on yksinkertaisesti se, että toisin kuin taidekentällä – ja ehkä nykykulttuurissamme muutenkin – kaupungilla emme saa valita mitä kohtaamme?

Bright Idea -teoksen (2016) teoskyltissä kerrotaan, kuinka taiteilija (Craig-Martin, s. 1941) “kääntää perinteisen kuvanveiston päälaelleen, esitellen ajatuksen veistoksesta piirroksena eikä esineenä. Muuttamalla sen mittoja ja sijoittamista hän haastaa perustavanlaatuisesti tavan, jolla esinettä katsotaan.” 

Vilpitön väite, vai yritys kammeta tekstillä teokseen syvyyttä jota siitä puuttuu? Mistä minä tietäisin? Vaikka ei juuri minulle, niin ehkä jollekin muulle lamppuveistos todella “haastaa perustavanlaatuisesti” jotain. Ja jos niin on, hienoa! 

”Ehkä kyse on siitä, että esimerkiksi 30 vuoden takainen teos kantaa mukanaan aikansa makuja, arvoja ja keskusteluja (…) Ajan myötä teokset muuttuvat kulttuurireliikeiksi, merkeiksi ajasta ja ajattelusta, joita emme enää intuitiivisesti ymmärrä”, miettii suomalainen kollega, kun soitan hänelle palattuani Singaporesta. “Museossa voit aina laittaa teoksen varastoon viideksikymmeneksi vuodeksi ja ottaa sen esiin uudelleen, kun se tuntuu taas relevantilta. Julkisessa tilassa meillä ei ole tätä vaihtoehtoa.”

Vaikuttava, helppo, huoltovapaa

Ehkä tosiaan on epäreilua vaatia julkisen tilan taiteelta syvällisiä sisältöjä. Onhan kuitenkin jo niin työlästä varmistaa, että teokset kestävät teknisesti. Muraalien suosiota selittää hinta-pinta-suhde, jossa koko julkisivun saa värikkääksi pienellä rahalla. Kätevää sekin, kun siinä ei ole rikkoutuvia osia. Älkääkä edes päästäkö minua puhumaan graafisesta betonista. Ilkivallan ja säänkestävyyteen liittyvät vaatimukset muodostavat julkisen tilan taiteessa oman maailmansa, joka haasteineen on alan ammattilaisille tuttu.

”No jos sä haluat, että se kestää, et sä voi tehdä sitä paperista”, toteaa suomalainen kollegani – joka tosiaan haluaa säilyä nimettömänä. Hän työskentelee julkisen tilan taiteen koordinaattorina julkisella puolella, ja ymmärtää turhautumiseni siihen, kuinka tylsältä suuri osa julkisesta taiteesta tuntuu. Hän huomauttaa, että Suomessa suuri osa julkisesta taiteesta tehdään yhä ilman minkäänlaista ammatillista kehystä, eli “otetaan serkun lapsi leikkimään Illustratorilla julkisivuun”. Haasteita väistetään välttämällä taiteilijoita, vähän samalla logiikalla ja tuloksilla, kuin jos tehdään putkityöt itse. Tilaajat haluavat “Eiffel-torni-tason” symbolin ja kohteen, ymmärtämättä sitä osaamista ja resursseja, jota pysyvän taiteellisen arvon aikaansaaminen vaatii. Aikaa, rahaa, osaamista, niin kuin kaikilla muillakin aloilla. 

Merkityskato ja taiteen asema

Julkisen taiteen edistämistyö on viimeisen kymmenen vuoden aikana onnistunut hyvin. Taide ‘elävöittää’ tilaa, työllistää taiteilijoita ja edistää tilaajan brändiä. Prosenttiperiaate, eli periaatteellinen päätös tuoda taidetta osaksi julkista rakentamista noin prosentilla hankekustannuksista on laajasti hyväksytty, ja taidetta kannatetaan innokkaasti. Olen kerran joutunut kieltäytymään toimeksiannosta siksi, että tulevan teospaikkani naapurusto oli jo erityylisistä arkkitehtonisista ratkaisuista, julkisivukuvioinneista ja teoksista niin kirjava, että mikään huomiota itseensä keräävä lisäys ei olisi parantanut tilan kokonaisuutta. 

Tiedän kollegani tavoin hyvin, että paljon taiteen kaltaisia asioita syntyy rakennusalan sisällä ilman yhtäkään taiteilijaa. Kuvia julkisivuihin ja elementtejä maamerkiksi tai katosta roikkumaan syntyy arkkitehtien, insinöörien, kaikenlaisten kuvankäsittelyä tekevien tahojen toimesta iltapäivähommina varsinaisen työn rinnalla. Kolmessa tunnissa piirretylle visuaaliselle aiheelle syntyy ohituskaista, kun sitä kutsutaan taiteeksi, siinä missä vastaavan kokoinen mainos ei ikinä menisi läpi yhdessäkään kaupunkikuvalautakunnassa. Miksi näin on? Koska taide on tärkeää? Kaikki taideko?

Onko julkisen taiteen edistämistyö onnistunut niin hyvin, että itse taiteen käsite tässä kontekstissa on alkanut haurastua? Ehkä. Toisaalta olen alkanut epäillä, että julkisen tilan kaikenkirjavan elävöittämisen, sekä toisaalta “tylsien teosten” taustalla kytee syvällisempi epävarmuus sisällöistä, joka kytkeytyy laajempaan merkitysten fragmentaatioon huomiotaloudessa. Emme oikein tiedä, mikä olisi tässä ajassa taiteen tehtävä, joten viihde ohittaa sen, koska sen tehtävä on selvä. Tulokset puhuvat puolestaan.