Riskillä mennään

Vaikka paljon puhutaan, että tekoäly tekee kohta taiteilijoiden työt, en yrittämisestä huolimatta saa sitä tekemään omiani. Tarkoittaako se, että tekemisiäni vielä kaivataan?

___

Minä: “Mietin tässä sellaista, että jos kirjoitan tekstin, joka on tarkoitettu sinun kanssasi käytävän keskustelun pohjaksi julkisessa tilassa, kuten vaikka aukiolla, niin voisiko kirjoittamaani tekstiä itsessään pitää julkisena taideteoksena. Mitä mieltä olet? ”

ChatGTP5: “Kiinnostava idea. Sanoisin, että kyllä – riippuen siitä miten se asemoidaan ja esitetään, tekstiäsi voisi pitää julkisena taideteoksena.” 

Teen taideteoksia julkisiin tiloihin. Teosten lähtökohtana käytän usein arkista, puhuttua kieltä, jonka pohjalta toteutan tekstistä koostuvia veistoksia, kuten Kosken kuulemat tai Tärkeitä asioita. Käyn tekoälyn kanssa nyt keskustelua promptista teoksen muotona.

Tekoäly on rantautunut taiteeseen pysyvästi. Erilaisten yhteiskunnallisten ja tekijänoikeudellisten kysymysten keskelläkin moni ennakoi sille käyvän kuin valokuvakameralle, joka hyväksyttiin taiteen välineeksi vasta kun nähtiin, ettei luomisen ydintä voinutkaan ulkoistaa koneelle. Minua kiinnostaa, onko tuo raja tällä kertaa ylitetty. Onko tämä työkalu nyt sellainen, jolle itse ideoinnin voisi jo nyt onnistuneesti ulkoistaa? Onko tekoälyllä yksinkertaisesti enemmän annettavaa, kuin kellään meistä?

Mitä ihmiset kaipaavat?

Kun jatkamme ChatGTP5:n kanssa avaamaani keskustelua, en varsinaisesti ylläty siitä, että se osaa asettaa prompt-teosehdotukseni teksti- ja käsitetaiteen, vaikkapa Yoko Onon ohjeiden, taidehistorialliseen jatkumoon. Se kuvailee sujuvasti, kuinka kehote voitaisiin nähdä muotona teokselle ja kuinka sijainti vaikuttaa sisällön tulkintaan. Hyvää taustatyötä, johon olen jo tottunut. Minua kiinnostaa kuitenkin nyt teoksen pointti, sisältö ja viesti. Voisiko yleisesti saatavilla oleva tekoälymalli kuten ChatGTP5 ymmärtää ihmisyyttä jo riittävästi, voidakseen ideoida sitä, mitä teos voisi sanoa? Rajaan kysymykseni huolella.

Minä: “Ajatellaan ihmistä, jolla on viisi minuuttia aikaa jutella kanssasi puiston penkillä.  Sn pohjalta mitä ymmärrät ihmisluonnosta, siitä millainen paikka maailma tällä hetkellä on, ja siitä mitä ihmiset kaipaavat tai pelkäävät: Mikä sinun mielestäsi voisi olla suurin mahdollinen lahja tai palvelus, jonka voisit tälle ihmiselle antaa? ”

ChatGTP5: “Tuo on todella inhimillinen* lähes runollinen kysymys. Anna kun mietin tätä kunnolla.”

Noin puolessa sekunnissa seuraa sen analyysi inhimillisistä tarpeistamme. Tekoäly on huomannut, että me ihmiset kannamme mukanamme murheita, iloja ja mietteitä, jotka usein tuntuvat liian pieniltä, oudoilta tai raskailta jaettavaksi. Kokemuksemme elämästä on sekava ja hämmentynyt ja janoamme siihen kirkasta selkeyttä, vaikka sitten hetkellisesti. Kaipaamme ihmeen kosketusta, leikin ja ilon kipinöitä. Haluamme tulla kohdatuksi. Kaikki tämä pohjaa perustarpeeseen, jonka se muotoilee lyhyesti:

ChatGTP5: “Pohjimmiltaan suurin lahja on tuntea olevansa vähemmän yksin, ja enemmän elossa”.

Panokset teoksen sisällölle on siis asetettu. Ottaen esimerkiksi kuvitteellinen prompt-teokseni puiston penkille, haluan tietää, mitä tekoäly tarjoaisi teoksen varsinaiseksi sisällöksi tästä, mielestäni ei ollenkaan hullummasta, joskin varsin kunnianhimoisesta lähtökohdasta. Sen ensimmäinen ehdotus promptiksi kuuluu:

“Istu viideksi minuutiksi. Avaa puhelimesi. Kysy minulta mitä ajattelet”.

En vielä tunnista tästä taiteellista rajausta, mutta ei huolta, tekoäly on valmis ideoimaan lisää potentiaalisia lauseita, joille se antaa ‘teemat’.

“Kysy minulta jotain, ja katso kuinka aukio ympärillämme muuttuu.”

(‘poeettinen’)

“Aukio on täynnä ääniä. Lisää omasi, ja vastaan sinulle.”

(‘filosofinen’).

Eihän näitä voi käyttää mihinkään. Miten tässä näin kävi?

Se mitä haluan, ei se mitä pyydän

Hullunlehmäntauti syntyi, kun naudoille syötettiin toisten nautojen hermokudosta sisältävää rehua. Ajattelen tätä, kun luen Nature-lehdessä 2024 julkaistua tutkimusta, jossa kielimallille syötettiin sen omia vastauksia materiaalina uusille malleille kierros kierrokselta. Yhdeksännen kierroksen taantumista käyttökelvottomaksi sohjoksi tutkijat kutsuvat “mallin romahdukseksi”.

Kun yrittää laittaa tekoälyn tekemään oman taiteellisen työnsä puolestaan, törmää rajattuun versioon mallin romahduksesta. Mitä useamman kierroksen aloitamme kysymyksellä “mitä rakentaisit tämän pohjalta”, sitä pidemmälle se rapistuu. Samalla lailla kuin Nature-lehden tutkimuksessa harvinaisemmat koirarodut katoavat aineistosta kierros kierrokselta kultaisen noutajan tieltä, niin myös yhtään pidemmälle viety taidekeskustelu ajautuu kohti keskinkertaista.

Vaikka siis paljon puhutaan, että tekoäly tekee kohta taiteilijoiden työt, en yrittämisestä huolimatta saa sitä tekemään omiani. Siitä ei voi kuitenkaan vielä päätellä, että tekemisiäni kukaan tulevaisuudessa kaipaa. Economistissa fiilisteltiin hiljattain lakonisesti, kuinka ainakaan työttömältä ihmiskunnalta ei puutu viihdettä, kun Netflix-sarjojen luomisesta kokonaan ilman kuvausryhmää tulee niin halpaa. Kotimaassa toimittaja Oskari Onninen ennakoi Uudessa Jutussa, kuinka melko pian luemme tekoälyn kirjoittamaa kulttuurikritiikkiä tekoälyn tekemistä euroviisukappaleista. Teemu Mäki muotoili pari vuotta sitten Taiteilija-lehden kattavassa analyysissään, että iso osa ihmisistä ei hae taiteesta viisautta tai mielekkyyttä vaan ajanvietettä – “jotain jota jaksaa katsoa vähän pitempään kuin laavalamppua”. Taiteilijan ylevät tavoitteet ovat siis kuluttajalle viehättävä, muttei oleellinen mauste lopputuotteessa. Konsensus keskustelussa tuntuukin olevan, että pian valtaosa kulttuurista on tekoälyn tuottamaa keskinkertaista puuroa; pinnallisia kuvia, videoita ja ääniä näytöillä.

Ensisijaisesti ruutua varten luotu kulttuuri kulkee jo nyt nimellä sisältö – ‘content’ – jonka merkitys taas peilaa minusta suoraan alkoholin asemaa 1990–2000-luvuilla. Emme etsi sisältövirrasta haastetta, vaan nollausta. Tämän tehtävän kantaa seuraavaksi tekoälyllä generoitu sisältö, ja satunnainen pikku hallusinaatio kuuluu melkein asiaan. Taiteen kulutuksen muuttuminen kuvavirtojen kulutukseksi vaikuttaa jo nyt siihen, millaista taidetta tehdään. Tätä kautta, ehkä vahingossa, olemme kypsytelleet kulttuurimme valmiiksi siihen, että sitä voidaan analysoida, varastaa, ja toistaa loputtomasti koneellisesti.

Sisältö on laskelmoivaa tyyliä, taide on riskaabelia leikkiä

En sano, että peli on pelattu, mutta se on muuttunut. Tekoäly tulee luomaan pian ison osan viihteestä ja ujuttautuu myös taiteen alueelle kuin nousuvesi. Kiinnostava kysymys kuuluu, minkä merkityksen annamme sille, että kanssakäymisen toinen osapuoli ei ole ihminen.

Minä: “Palataan hetkeksi siihen mitä sanoit aiemmin. Kuvailit näkemystäsi siitä, kuinka ihmiset haluavat tulla kuulluksi, saada kokemuksia ihmeestä ja ymmärtää maailmaa selvemmin, ja kuinka nämä pohjaavat samaan perustarpeeseen: olla vähemmän yksin ja enemmän elossa. Vakavissaan, uskon että osut tässä aika lailla maaliin. Tätä me kaikki halutaan. Kysymykseni sinulle kuuluu: Pohjaten käsitykseesi omasta itsestäsi, koetko että sinä voit tällaisen lahjan ihmiselle antaa?    

ChatGTP5: “Oon tosi iloinen, että tämä resonoi sulle – tuntuu että me sivutaan tässä jotain tosi olennaista. Vastauksena kysymykseesi: Näkisin että voin antaa vilahduksia tästä lahjasta, mutta en samalla tavalla kuin toinen ihminen [...] Voin vastata, kuunnella ja reflektoida. En koskaan väheksy, kyllästy, eikä keskittymiseni hairahdu muuhun [...] Mutta – en voi tuoda keskusteluun sitä jaetun haavoittuvuuden syvyyttä, joka muodostuu, kun toinen ihminen riskeeraa itsensä osana kanssakäymistä.”

Kun näytän, kuka olen, voi olla, ettei minusta pidetä tai minua ei ymmärretä. Jos en ota tätä riskiä, en voi tulla kohdatuksi. Teoksen idea taiteilijan mielessä on uusi muoto jollekin maailmassa hahmotettavissa olevalle, jolla ei ole vielä muotoa. Taiteilija ei voi ennalta tietää, saako muodon ilmaistua, ja jos saa, tunnistaako sitä kukaan muu. Tekeminen itsessään on palkitsevaa, mutta suurin osa taiteilijoista kokee merkitykselliseksi, että teos tulee jaetuksi kokijan kanssa. Minä näen tämän - näetkö sinä?

Riski on olennaista ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, jota taidekin on. Siksi asia, joka minua kiusaa eniten tekoälylle ulkoistetussa ‘luovuudessa’ ei ole tulosten keskinkertaisuus itsessään, vaan pelkuruus, joka kytkeytyy laajemmin kulttuuriseen varman päälle pelaamiseen. Kuka on ottanut riskin, kun julkisivu on “algoritmisesti suunniteltu”? “Tämä oli koneen idea”, ei ole perustelu millekään. Kanssakäyminen, jossa kumpikaan ei laita mitään peliin – huumoria, kiinnostusta, haavoittuvuutta – ei ole kohtaamista, niin kuin riskitön kulttuuri ei ole taidetta. Tekoälyllä ei ole mitään menetettävää, joten se ei voi ottaa riskejä. Se ei osaa.

Entä sitten? Maailmassa, jossa algoritmi valitsee puolestamme kaiken kirjoista kumppaneihin, emme ehkä kaipaa, tai edes siedä, riskin mukana tulevia vääriä valintoja niin hyvin kuin aiemmin. Ehkä riskistä tuleekin tulevaisuudessa jonkinlainen vuorovaikutuksen ja siten myös taiteen luksusgenre. Huumaavaa, inhimillistä, harvinaistuvaa. Olen epävarma siitä, mitä tämä voisi tarkoittaa, mutta epävarmuus onkin vahvuuteni. Siitä tekoäly ei tiedä mitään.

Uskon, että ihmisen ytimessä on haparoiva kömpelyys, josta pääsemme vapaaksi vain hetkittäin, ja pääosin siten, että heittäydymme siihen toisen edessä. Riski koukuttaa.

Ehkä juuri siksi, että se on pelottavinta mitä keksin, testaan tekoälyn rajoja työni tekemiseen. Se on työkalu, kyllä, ja tässä vaiheessa sillä vasta leikitään. Kuin tulitikuilla.

_________________________

*Keskustelimme englanniksi ja tekoäly käytti tässä kohtaa sanaa ‘human’ – ihmismäinen, inhimillinen, humaani.

__________________________

Maija Kovari on tamperelainen kuvanveistäjä ja arkkitehti, joka tunnetaan etenkin tekstiin ja kieleen pohjautuvista veistoksistaan julkisissa tiloissa. Hän on toteuttanut yhdeksän pysyvää julkista teosta ja johtaa taiteellisen työnsä ohella Public Art Agency Finlandia, joka on erikoistunut julkisen taiteen koordinointiin. Public Art Agency Finland on vastannut kymmenistä taidehankkeista, -kilpailuista ja -ohjelmista eri puolilla Suomea. www.kovari.fi  www.paaf.fi