Onko kaupunkitilojen taide hienompaa maailmalla? Kuinka New Yorkin kaltaisen ”superkaupungin” julkisen tilan taiteen toteutuksen ja tuotannon rakenteet eroavat omistamme, pienempien suomalaisten kaupunkien malleista? Kummalla olisi opittavaa kummalta?

pallo-omakuva.png

Olen koulutukseltani sekä arkkitehti että kuvanveistäjä, ja työskentelen julkiseen kaupunkitilaan toteutuvien teosten parissa ammattitaiteilijana ja taidekoordinaattorina yrityksessäni Public Art Agency Finland. Vietin loppuvuodesta 2018 kolme kuukautta New Yorkissa tutustumassa paikalliseen kaupunkitilan taiteeseen Residency Unlimitedin tutkimusresidenssissä. Halusin tutkimusjaksollani perehtyä etenkin julkisen taiteen kentän rakenteisiin - siihen, miten taide käytännössä löytää tiensä julkisen tilaan ja millaisia kysymyksiä työhön New Yorkissa liittyy.

Kiinnostavinta minulle oli huomata, kuinka paljon alan toimintamalleissa, haasteissa, tavoitteissa ja myös tuloksissa eli taiteessa itsessään oli samaa kuin Suomessa. Tässä vapaamuotoisessa esseessä kerron, mitä opin näistä käytännöistä alan toimijoiden haastattelujen ja epävirallisempien kohtaamisten kautta. En käsittele tarkemmin kaupungissa näkemieni teosten ja tapahtumien sisältöä, mutta kannustan lukijaa lämpimästi tutustumaan siihen itse – myös netin kautta löytää kattavasti tietoa ihan Suomesta käsin! Tekstin lopussa on luettelo haastattelemistani henkilöistä. Linkeistä saat tietoa heidän edustamiensa tahojen toteuttamasta julkisesta taiteesta.

Kiinnostus julkiseen taiteeseen kasvaa ja käsitys siitä monipuolistuu

Julkisen taiteen määrä on lisääntynyt viime vuosikymmeninä molemmissa maissa, ja teosten toteuttaminen julkiseen tilaan kiinnostaa koko ajan suurempaa osaa nykytaiteen ammattilaisista.

Taiteen ja julkisen taiteen välinen raja on alkanut elää

“On upeaa, että moni taiteilija tekee meillä nyt ensimmäistä kertaa julkista taidetta. Taiteen ja julkisen taiteen välinen raja on alkanut elää. Vanhemmissa projekteissa näki selvemmin, mikä oli julkinen taideteos ja mikä ei, ja julkista taidetta pidettiin jonkinlaisena nykytaiteen rumana lapsipuolena. Julkisessa tilassa toimivat taiteilijat nähtiin erillään galleria- tai museoympäristössä toimivista taiteilijoista. Nykyään ainakin meille tulevat taiteilijat ovat paljon kiinnostuneempia pohtimaan julkisen tilan olemusta yleensä. Emme näe nyt pelkästään 'julkisen taiteen taiteilijoita', ja minusta tämän rajan hämärtyminen on ollut kiinnostavaa ja ilahduttavaa.” - Reina Shibata, New York Cityn kulttuuritoimen taiteen prosenttiliikkeen varajohtaja

Alla: Justin Brice Guariglian teos Climate Signals on eri puolille kaupunkia levittyvä, moniosainen teos. Teoksessa maanteiltä tutut tekstitaulut näyttävät vaihtuvia, ilmastonmuutokseen liittyviä tekstejä englanniksi ja espanjaksi. Teos on toteutettu yhteistyössä kaupungin uuden Ilmastomuseon, pormestarin ja puistotoimen kanssa.

Käsitys julkisen taiteen muodoista on samalla laajentunut. Kuraattorit ja taiteilijat ovat kiinnostuneita äänitaiteesta, mediataiteesta, performanssista ja muista vielä uudemmista sekä osallistavista taiteen muodoista, joiden kautta halutaan haastaa käsitystä siitä, millainen taideilmaisu on mahdollista julkisessa tilassa. Väliaikaisissa teoksissa ja tapahtumissa näkyykin jo tekotapojen monipuolistumista, kuten vaikkapa Public Art Fundin ja No Longer Emptyn projektit osoittavat. Reina Shibata jatkaa: "New York Cityssä on paljon ei-kaupallisia toimijoita, jotka tuovat taideteoksia ulos eri kaupunginosiin ja pyrkivät käyttämään taidetta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja aktivismin välineenä.” Mainitsen hänelle, että kävin juuri tutustumassa No Longer Emptyn toimintaan. "Juuri niin! Mitään sellaista ei ollut olemassa vielä kymmenen vuotta sitten, ja tuo sektori tuntuu vain kasvavan."

Ajatus teoksen ikuisuudesta voi saada idearikkaan taiteilijan toteuttamaan tylsän ”varman päälle tehdyn” teoksen, kun tilaus sattuu kohdalle.

Suomessa käydään samaa keskustelua tapahtumien puitteissa toteutuvan kokeilevamman taiteen ja pysyväksi paikalleen toteutettavan julkisen taiteen eroista. Nykytaiteilijat eivät enää välttämättä koe teostensa kuvaavan ikuisia totuuksia eivätkä ehkä toivo oman teoksensa pysyvän paikallaan ikuisesti. Sen sijaan halutaan tehdä jotain, joka on olennaista juuri tässä ajassa. Ajatus ikuisuudesta voi jopa saada idearikkaan taiteilijan toteuttamaan tylsän ”varman päälle tehdyn” teoksen, kun tilaus sattuu kohdalle. Tämäkin ilmiö on noussut esiin keskusteluissa molemmissa maissa ja liittyy Shibatan mainitsemaan aikansa eläneeseen erotteluun, jossa ”julkisen taiteen” koetaan olevan jotain erilaista kuin muu nykytaide.

Kaupunkitiloihin kuitenkin kaivataan pysyviä taiteellisia elementtejä, ja ne nähdään osana pysyvää infrastruktuuria. Molemmissa maissa julkinen taide on enimmäkseen veistoksia sekä muraaleja ja muita pintoihin toteutettavia teoksia. Tämä johtunee etenkin siitä, että sää ja aika asettavat pysyvälle teokselle huomattavat tekniset rajoitteet muun muassa käytettävissä olevien materiaalien suhteen.

Eduardo Kobran  muraali Manhattanin West Villagessa pohjaa viiteen aitoon valokuvaan Ellis Island maahanmuuttomuseon arkistoista. Kuvissa on eri ikäisiä ja -taustaisia maahanmuuttaja, jotka ovat saapuneet New Yorkiin sata vuotta sitten, silloisen Ellis Island -vastaanottokeskuksen kautta. Kyseessä on suurin 'Colors For Freedom' nimisen muraalisarjan maalauksista. (P.S. Ellis Islandin valtava maahanmuuttomuseo oli yksi koko New Yorkin matkani vaikuttavimpia kokemuksia - suosittelen skippaamaan veneretkeen kuuluvan vapaudenpatsaan ja viettämään koko päivän museossa.)

Eduardo Kobran muraali Manhattanin West Villagessa pohjaa viiteen aitoon valokuvaan Ellis Island maahanmuuttomuseon arkistoista. Kuvissa on eri ikäisiä ja -taustaisia maahanmuuttaja, jotka ovat saapuneet New Yorkiin sata vuotta sitten, silloisen Ellis Island -vastaanottokeskuksen kautta. Kyseessä on suurin 'Colors For Freedom' nimisen muraalisarjan maalauksista. (P.S. Ellis Islandin valtava maahanmuuttomuseo oli yksi koko New Yorkin matkani vaikuttavimpia kokemuksia - suosittelen skippaamaan veneretkeen kuuluvan vapaudenpatsaan ja viettämään koko päivän museossa.)

Älä koske teokseen.

Älä koske teokseen.

Teoksen tulee kestää myös sellaista käyttöä, jota ei välttämättä tavoitella, kuten kiipeilyä tai suoraa ilkivaltaa. Ainakin Yhdysvalloissa tähän keskusteluun kytkeytyvät myös vastuukysymykset: jos joku kiipeää teoksen päälle ja putoaa, etsitään syyllistä enemmän kuin maassa, jossa on yleinen ja lähes ilmainen terveydenhuolto. Turvallisuus on tietenkin myös Suomessa tärkeä osa alaa ja kiinnostaa etenkin valtiota ja kuntia eli terveydenhuollon maksajaa.

Jos joskus tuntuu, että julkinen taide on pelkkiä patsaita, voi miettiä julkisen tilan kerroksellisuutta ylipäänsä. Kaupungilla liikkuessa näkyy, mitä julkinen taide tarkoitti vuonna 1920 tai 1950, sillä teokset ovat edelleen siellä. Tämän historiallisen ”kertymän” vuoksi korostuvat perinteiset muodot, kuten selvästi maamerkkimäiset veistokset.

Itse mietin, olisiko mahdollista lisätä joustavuutta käsitteisiin väliaikaisten ja pysyvien teosten määrittelyn osalta ja auttaisiko tämä ehkä avaamaan myös taiteen tekemistä. Ellei teoksen elinkaaresta ole sovittu, tekijänoikeus suojelee Suomessa teosta tuhoamiselta käytännössä ikuisesti. New Yorkissa väliaikaisen taiteen kestoksi määritellään enintään vuosi. Suomessakin teos joutuu vuoden mittaan niin monenlaisten säiden armoille, että siltä voidaan vaatia vastaavaa teknistä kestävyyttä kuin pysyvältä teokselta. Sisällöllinen ja taiteellinen kestävyys on sitten toinen asia. Elinkaariajattelu on ollut nousussa ainakin Suomessa, ja se tulee todennäköisesti saamaan lisää jalansijaa. Kun teosta lähdetään toteuttamaan esimerkiksi 10 tai 15 vuoden ajaksi, tilannetta (huollon tarve, mahdollinen purkaminen, uuden tilaus) voidaan tarkastella tuon ajan päättyessä uudelleen. Tämä voi tuoda vapautta taiteilijan ajatteluun ja toisaalta rohkaista teoksen hankintaan.

Kunnianhimoisesti kuratoitua taidetta ja tekijöitä laidasta laitaan

Rebecca Mansonin   Come Closer and the View Gets Wider  koostuu pienen pienistä keraamisista osista. Teos on esimerkki  puistojen vaihtuvista teoksista .

Rebecca Mansonin Come Closer and the View Gets Wider koostuu pienen pienistä keraamisista osista. Teos on esimerkki puistojen vaihtuvista teoksista.

Julkinen taide on New Yorkissa yhtä monipuolista kuin Suomessa, ja teoksia on esillä niin harrastelijoilta kuin taidekentän kansainvälisen tason ammattilaisilta. Osa kaupungin tiloihin toteutuvista julkisista teoksista on huolellisesti kuratoituja, osa ei. Esimerkiksi kaupungin puistotoimen taideosastolla työskentelevä Jennifer Lantzas kommentoi kysymystäni kuratoriaalisesta linjasta sähköpostitse näin: ”Kaupungin palkkaamana viranomaisena minun tehtäväni on valikoida taidetta eri aiheista ja monen tasoisilta tekijöiltä eri kaupunginosiin. Meidän täytyy muistaa, että puistojen käyttäjillä on erilaisia intressejä. Hyväksyntämme ei riipu viime kädessä siitä, pidänkö minä kuraattorina jostakin teoksesta enemmän kuin toisesta, vaan siitä, saavatko puistossa kävijät arvoa teoksen kokemisesta.”

Toisilla toimijoilla, kuten kaupungin vanhimpiin kuuluvalla Public Art Fund -järjestöllä, sitä vastoin on hyvinkin kunnianhimoinen ja monipuolinen ohjelma ja vahva pyrkimys esittää ajassa kiinni olevia, taiteellisesti relevantteja teoksia.

Sellaisen taiteelliselta ilmaisultaan relevantin taiteilijan löytäminen, joka pystyy myös suoriutumaan julkiseen tilaan toteutuvan hankkeen teknisistä ja muista käytännön haasteista ja toteuttamaan teoksen, joka kestää galleriasta poikkeavissa olosuhteissa, on kuitenkin yhtä vaativaa kuin Suomessakin. ”Siinä on täysi työ”, kuten toinen täysipäiväinen kuraattori kahvin äärellä puoliksi leikillään totesi.

Keskustelu siitä, kenen makua julkisessa tilassa toteutuvan taiteen tulisi noudattaa, on vilkasta molemmissa maissa.

Taidepuhe elää ja voi hyvin myös New Yorkissa. Klikkaamalla kuvaa näet suuremman version.

Punavalkoinen paatti lahdella on  Public Art Fundin toteuttama, paikallisen taiteilijan teos . Aluksen kyytiin voi nousta pientä korvausta vastaan erillisten aikataulujen mukaan. Teoksen ideaa kuvataan laiturilla punaisella kyltillä (ohessa).  Tauba Auerbach ,  Flow Separation

Punavalkoinen paatti lahdella on Public Art Fundin toteuttama, paikallisen taiteilijan teos. Aluksen kyytiin voi nousta pientä korvausta vastaan erillisten aikataulujen mukaan. Teoksen ideaa kuvataan laiturilla punaisella kyltillä (ohessa). Tauba Auerbach, Flow Separation

Keskustelu siitä, kenen makua julkisessa tilassa toteutuvan taiteen tulisi noudattaa, on siis hyvin vilkasta molemmissa maissa. Siihen kytkeytyy sekä vähemmän vakavia aspekteja henkilökohtaisista mieltymyksistä että isompia poliittisia kysymyksiä siitä, kenelle julkista tilaa todella rakennetaan – palaan tähän tuonnempana. Mielenkiintoisena yksityiskohtana voi mainita, että New Yorkin prosenttiperiaateohjelman kuratoinnissa kysytään kunkin kohteen paikallisten taiteilijoiden, kriitikoiden ja museoihmisten mielipidettä. Tämä yhdistää valintaprosessiin mielestäni hienolla tavalla sekä paikallista näkökulmaa että ammatillista kokemusta, ja voisimme soveltaa vastaavaa mallia enemmän myös Suomessa.

Rahoitusmallien kirjoa yksityisellä ja julkisella puolella

Niin Yhdysvalloissa kuin Suomessakin on monessa kunnassa käytössä prosenttiperiaate. Prosenttiperiaate tarkoittaa, että julkisin varoin toteutettavan rakennuksen, kuten koulun tai kirjaston, budjetista ohjataan prosentti taidehankintaan. Kyseessä voi olla myös aukio tai puisto, joskin prosenttiperiaatteen soveltaminen infrarakentamiseen näytti hieman yleisemmältä New Yorkissa kuin Suomessa, missä periaate liitetään edelleen vankemmin rakennuksiin.

Joka yö keskiyöllä nämä valotaulut muuttuvat kolmeksi minuutiksi taiteen taustaksi suositussa  Midnight Moments  -teossarjassa, jota toteuttaa Times Square Arts -järjestö.

Joka yö keskiyöllä nämä valotaulut muuttuvat kolmeksi minuutiksi taiteen taustaksi suositussa Midnight Moments -teossarjassa, jota toteuttaa Times Square Arts -järjestö.

Business Improvement District (BID) -järjestelmä mahdollistaa taiteen rahoittamisen alueen kiinteistönomistajien tuella. Esimerkiksi mallista nousi tässä tutkimuksessa Times Square Alliance, joka on Times Squaren alueen BID-toimija. Alueen kiinteistöjen omistajat rahoittavat toimijaa tietyllä kiinteistöveron osuudella, jonka kaupunki kerää ja kohdentaa alueen kehittämisestä ja ylläpidosta vastaavalle BID-toimijalle. Voittoa tavoittelemattoman Times Square Alliancen pääasialliset käytännön tehtävät liittyvät alueen kunnossapitoon ja turvallisuuteen, mutta organisaation 120 työntekijästä 2–3 työskentelee sen parissa, että tilassa toteutuu myös taidetta. He toimivat Times Square Arts alaotsikolla tunnetussa ohjelmassa, ja toteutuvat teokset ovat komeita ja ohjelma monipuolinen.

En tiedä, saiko IBM lisäkerrosalaa konttorilleen tällä sen edustalle pystytetyllä veistoksella.  Alexander Calder ,  Saurien .

En tiedä, saiko IBM lisäkerrosalaa konttorilleen tällä sen edustalle pystytetyllä veistoksella. Alexander Calder, Saurien.

Suomessa vastaavan tyyppinen rahoitusmalli on käytössä silloin, kun kaupunki suunnittelee omistamalleen maalle uutta asuinaluetta ja laatii sille taideohjelman. Alueelle rakentamaan haluava maksaa nk. rahastomallissa rakentamisen määrään sidottua taidemaksua, esimerkiksi 10 euroa rakennettavaa kerrosneliötä kohden. Näillä tuloilla synnytetään alueelle taidebudjetti, josta toteutetaan alueen julkisiin tiloihin erilaisia, yleensä pääosin pysyviä teoksia kokonaisvaltaisen suunnitelman pohjalta kuratoiden. Tämä eroaa esimerkiksi Singaporessa käytössä olleesta mallista, jossa rakennuttaja saa lisää kerrosalaa, jos toteuttaa pihalleen teoksen. (Tutkin Singaporen malleja aiemmassa hankkeessa, josta lisää täällä.) Yhdysvalloissa kuulin useammalta taholta, että lisäkerrosala voi vastaavasti olla yksi neuvottelutyökalu taidehankintoihin ohjaamisessa, vaikka kyseessä ei olisi virallinen ohjelma.

Kun rakennusliike tarvitsee New Yorkissa esimerkiksi rakennuksen ostajan vaatimuksesta hankkeeseensa taidetta, yritys palkkaa usein taidekonsultin tekemään listan sopivista tekijöistä. Kuten Suomessa, taidekonsultointi on pieni ala. New Yorkissa konsultit ovat taustaltaan usein galleristeja. Suomessa ala on vasta aluillaan, ja toimijoiden taustat ja koulutus vaihtelevat arkkitehdin tai kuvataiteilijan kautta kuratointiin ja taiteen tuotantoon. Joillain rakennusliikkeillä New Yorkissa on oma aktiivinen ote taiteen toteutukseen. Suomessa vastaavasta näyttää tietä YIT, jolla ensimmäisenä suomalaisista rakennusfirmoista on oma taidekoordinaattori.

Suurin ero julkisen taiteen rahoituksessa maiden välillä on, että kulttuurilta puuttuu Yhdysvalloissa valtiollinen rahoitus lähes kokonaan ja varakkailla on erilainen suhde hyväntekeväisyyteen kulttuurin alalla. Siinä missä Suomessa moni iso rahasto (kuten Alfred Kordelinin säätiö tai Greta ja William Lehtisen säätiö) pohjaa varakkaan henkilön testamenttiin, Yhdysvalloissa hyvin toimeentuleva ihminen saattaa ostaa 2000 dollarin lipun kulttuuritoimijan illalliselle ja tukea tätä kautta toimintaa jo eläessään. Tämä rakenteellinen ero ulottaa vaikutuksensa monenlaisiin käytäntöihin.

Ammattikuntien rajat siirtyvät koulutuksesta työelämään

Sen kummemmin Suomessa kuin New Yorkissakaan ei arkkitehtikoulutukseen kuulu taiteilijayhteistyön käsittely. Myöskään taiteilijoiden ammattikoulutuksessa ei huomioida julkisen tilan hankkeiden ja monialaisen yhteistyön käytännön vaatimuksia.

Tiedon ja pelisääntöjen puuttuessa saattavat hankkeissa mukana olevat ammattilaiset toisinaan suhtautua taiteeseen hyvin negatiivisesti ja nähdä sen yksinomaan projektin hankaloittajana. Samalla kun rakennusala usein puhuu taiteesta bränditasolla, on oma-aloitteista yhteistyötä taiteilijoiden kanssa todellisuudessa vähän, yleensä ainoastaan asiakkaan vaatimuksesta. Nämä piirteet yhdistävät Suomea ja New Yorkia.

Samalla kun rakennusala puhuu taiteesta bränditasolla, on yhteistyötä taiteilijoiden yleensä ainoastaan asiakkaan vaatimuksesta.

Molemmille maille tuttuja ovat myös tiedonkulkuun ja yhteistyön ajoitukseen liittyvät haasteet hankkeissa, joissa taide on tulossa pysyväksi osaksi jotain rakennetta. Taide otetaan usein mukaan keskusteluun silloin, kun se muistetaan ottaa mukaan, ei silloin kuin yhteistyön aloittaminen olisi taiteen laadun kannalta hedelmällisintä. Tämä ennakoimattomuus johtunee osaltaan rakennusalan orgaanisuudesta, pitkistä hitaammista jaksoista yhdistettynä nopeisiin etenemisen pyrähdyksiin. Haasteista huolimatta teoksia toteutuu paljon, ja yhteistyötä on koko ajan enemmän. Esimerkiksi New Yorkin historiassa toteutuneista, noin 300:sta prosenttiperiaatteen mukaisesta hankkeesta noin kolmasosa on toteutunut 2000-luvulla, ja lisäksi yli 70 tilaustyötä on parhaillaan käynnissä. Vastaavaa kasvua on julkisen taiteen määrässä nähtävissä ainakin Helsingissä.

Taide kuuluu kaikille -ajattelun monipuoliset seuraukset

Sekä Suomen kaupungeissa että New Yorkissa julkisen taiteen parissa työskentelevät kokevat, että taiteen avulla on mahdollista lisätä paitsi julkisen tilan viihtyisyyttä myös sen merkityksellisyyttä ja sosiaalista saavutettavuutta. Toive julkisesta tilasta eri kansanosia yhdistävänä paikkana ja taiteesta sen vahvistajana korostuu Yhdysvalloissa nyt, kun poliittiset kysymykset tuntuvat jakavan kansaa yhä voimakkaammin. Yhteiskunnallinen tilanne näkyy taiteilijoiden teoksissa ja sitä kautta myös julkiseen tilaan päätyvässä taiteessa.

Kyltti high Linen alussa pyrkii korostamaan tilan olevan avoin kaikille. Kyltin olemassaolo paljastaa osalla ihmisistä olevan päinvastainen kokemus.

Kyltti high Linen alussa pyrkii korostamaan tilan olevan avoin kaikille. Kyltin olemassaolo paljastaa osalla ihmisistä olevan päinvastainen kokemus.

Helsingin juhlaviikkojen pitkäaikainen slogan, Taide kuuluu kaikille, kaikuu myös New Yorkissa. Julkisen taiteen kentällä pidetään arvokkaana, että taidetta näkee myös hän, jolla ei ole varaa 25 euron museolippuun tai joka ei muutoin koe olevansa tervetullut perinteisiin taidetiloihin. Käänteisesti tästä voi kuitenkin seurata, että kun tuodaan taidetta tavalliseen kaupunkitilaan, paikalliset kokevat, ettei tila ole enää heidän.

Kysymykset siitä, mitä ”tärkeämpää” taiderahalla olisi voitu saada aikaan tai miksei tekijäksi ole valittu nimenomaan teoksen sijoituspaikalta (New Yorkissa kaupunginosasta ja Suomessa maakunnasta) lähtöisin olevaa taiteilijaa, ovat niin ikään tuttuja monille Suomessa ja New Yorkissa julkisen taiteen parissa työskenteleville.

Se, tuoko taide lisää merkitystä juuri minun, täällä asuvan ja liikkuvan kaupunkilaisen elämään, on monitahoinen tunne. Osaa ihmisistä ärsyttää taideteoksen läsnäolo, jos sitä ei itse koe ymmärtävänsä tai siitä ei henkilökohtaisesti pidä. Osa on tyytyväisiä kaikesta vaihtelusta kaupunkitilassa. Mikään taide ei miellytä kaikkia. Suomessa suurin osa kansasta kuitenkin kokee taiteen tuovan lisäarvoa arkeen, ja kolme neljästä suomalaisesta haluaa tutkimusten mukaan nähdä taidetta osana arkiympäristöjään. Kasvukeskuksissa luku on vielä suurempi. Tässä tulee esiin yksi merkittävä ero Suomen ja New Yorkin välillä. Jos asuu Helsingissä alueella, jossa vuokrat ovat kohtuulliset, ei tarvitse pelätä yhden taidefestivaalin olevan merkki siitä, ettei asuntoon ehkä viiden vuoden päästä ole enää varaa. New Yorkin asuntojen hintatasolla tämä kysymys on jatkuvasti ajankohtainen, kun kaupunginosa toisensa jälkeen kallistuu, osin myös kunkin alueen kaupunkikulttuurin houkutteleman lisärakentamisen vedossa. Keskusteluissani New Yorkissa nousi usein esiin se, että asukkaat saattavat pelätä kulttuurin enteilevän alueen muuttumista heille liian kalliiksi, vaikka tuottajan aikomus kulttuurin parantavasta vaikutuksesta olisi hyvä.

Egoistiset ammatti-identiteetin myytit eivät vastaa verkostoituneiden yhteisöjen ja kaupunkitilojen tarpeisiin.

Lupaavana merkkinä tulevasta pidän New Yorkin kaupungin julkisen taiteen residenssiohjelmaa, jossa taiteilija palkataan vähintään vuodeksi johonkin kaupungin yksikköön. Ensimmäinen residenssitaiteilija oli merkittävän uran julkisen taiteen parissa tehnyt Mary Miss, joka työskenteli neuvonantajan roolissa New Yorkin julkisen tilan suunnittelun ja rakentamisen yksikössä (Department of Design and Construction) vuonna 2016. Hänen työnään oli etsiä ja kehittää mahdollisimman laajasti keinoja, joilla taiteilijat saataisiin mukaan rakentamaan tulevaisuuden kaupunkeja suunnittelu- ja rakennusalan ammattilaisten kanssa. Miss järjesti aiheesta useita työpajoja ja keskusteluja yksikön henkilökunnan kanssa, ja työ on johtanut ohjelman laajenemiseen jo muutamassa vuodessa. Tätä kirjoittaessani kaupunki on juuri valinnut taiteilijoita työskentelemään terveyden ja hyvinvoinnin, vanhustenhoidon, tiedotuksen ja arkistoinnin sekä pormestarinviraston alaisen kestävän kehityksen yksikön alaisuudessa. Tehtävänä on olla mukana julkista palvelua tarjoavan yksikön arjessa ja kehittää kunkin kokemiin haasteisiin uusia, luovia näkökulmia ja ratkaisuja taiteellisesta ammattitaidosta käsin. Hankkeessa käsitteen julkinen taide molemmat osat nähdään uudesta näkökulmasta, ja toteutuneet taidehankkeet ovat olleet hyvin monipuolisia, usein osallistavia ja kaupunkilaisten aidoista tarpeista ja kokemuksista lähteviä. Vankka osaaminen ja kiinnostus monialaiseen yhteistyöhön ovat edellytyksiä jo hakuprosessissa.

Haasteet ja tavoitteet ovat kansainväliset

Itse sekä kaupunkisuunnittelun että taiteen alalla toimivana kahden ammatin kasvattina koen, että koko julkisen tilan suunnittelun ja toteutuksen tulevaisuus on väistämättä monialaisessa luovassa yhteistyössä, jossa taiteilijatkin ovat mukana. Egoistiset sankariarkkitehdin tai mystistä inspiraatiota seuraavan taiteilijaneron myytit eivät vastaa verkostoituneiden yhteisöjen ja kaupunkitilojen tarpeisiin. Ihmisille aidosti tärkeiden julkisten tilojen rakentamiseen vaaditaan taiteilijuuden ja suunnittelijuuden käsitteiden uudistamista.

Kuulin New Yorkissa takkikaupassa, kun joku huokaisi ruuhkassa: ”Äh, yleensä suosin nettikauppaa.” Huomasin ajattelevani, että jos arkkitehtikunta oli jossain vaiheessa huolissaan julkisen tilan menettämisestä kaupalliselle tilalle, myös tuo kaupallinen tila on nyt osittain siirtymässä historiaan. Tulisikin avoimesti pyrkiä huolehtimaan niistä tekijöistä, jotka antavat meille edelleen syyn tulla ”ihmisten ilmoille”. Muuten nämä syyt saattavat päästä unohtumaan.

Tämä teos julkisessa tilassa käyttää löydettyä elementtiä (Facebookin Portal -tuotteen mainos) poliittisten aiheiden käsittelyyn hauskemmin ja ajankohtaisemmin, kuin on mahdollista pysyvien teosten puitteissa - ilahduttava ja tärkeä osa julkista tilaa myös!

Tämä teos julkisessa tilassa käyttää löydettyä elementtiä (Facebookin Portal -tuotteen mainos) poliittisten aiheiden käsittelyyn hauskemmin ja ajankohtaisemmin, kuin on mahdollista pysyvien teosten puitteissa - ilahduttava ja tärkeä osa julkista tilaa myös!

Suurimmat erot maiden välillä nousivat lopulta esiin yksittäisissä hallinnollisissa prosesseissa sekä asioissa, jotka olivat suoraan johdettavissa kaupunkien koosta. Jenkeissä korostettiin, ettei New York kuvaa koko maata, kuten ei tietysti Helsinkikään Suomea. Asukkaita on New Yorkissa enemmän kun koko Suomessa yhteensä. Kokoero näkyy luonnollisesti niiden organisaatioiden määrässä, jotka toteuttavat julkisen taiteen tapahtumia sekä yksityisellä että julkisella puolella. Julkisella liikenteellä on New Yorkissa oma julkisen taiteen organisaationsa, kuten myös puistoilla, kulttuuripalveluilla ja kouluilla. Näillä kaikilla on omat rahoitusmallinsa ja omat säännöt siitä, minkä tyyppisiä teoksia voi toteuttaa, esimerkiksi liittyen pysyvien ja väliaikaisten teosten mahdollisuuksiin. Suomessa ala on kaupunkien pienuuden vuoksi pirstaleisempi. Meillä verotus huolehtii yhä siitä, että taiteelle on edes jonkinlainen julkinen rahoitus, ja ihmiset voivat odottaa taiteen todella kuuluvan myös heille pelkäämättä, että sen saapuminen alueelle tarkoittaa asukkaiden vaihtoa. Toisaalta yksityistä rahoitusta voi olla vaikeampi haalia kokoon siihen tyyliin kuin Yhdysvalloissa.

Lopulta kuitenkin samat seikat ohjaavat taiteilijoita ja taiteen asiaa ajavia toimijoita molemmissa maissa. Andrew Dinwiddie, Times Square Artsin toiminnanjohtaja, puki hyvin sanoiksi ajatukseni tästä työn ytimessä vaikuttavasta motivaatiosta:

“Pidän kaikkea taidetta tärkeänä väylänä ihmisten väliseen kommunikaatioon. Julkisille tiloille taas on erityistä, että niissä ihmiset kohtaavat, pääsevät vaihtamaan ajatuksia ja kokemaan yhteyttä ja empatiaa tuntemattomia kohtaan. Julkiset tilat ovatkin monella tapaa valtavan tärkeitä demokraattisille yhteiskunnille ja terveelle yhteiskunnalle ylipäätään.”

En voisi olla vahvemmin samaa mieltä.

Maija Kovari

Kuvanveistäjä, Arkkitehti - Taidekoordinaattori - MSc (Arch), B.F.A.

Perustaja, Public Art Agency Finland

maija@kovari.fi / +358 44 502 3252

Kurkista taiteen kulisseihin uutiskirjeessä!

 
Andrea Bowersin  teos  High Linen Agora -näyttelyssä  viittaa arvioon Yhdysvalloissa elävien paperittomien siirtolaisten määrästä.

Andrea Bowersin teos High Linen Agora -näyttelyssä viittaa arvioon Yhdysvalloissa elävien paperittomien siirtolaisten määrästä.


Haastatellut

Reina Shibata, Deputy Director, Percent for Art | New York City Department of Cultural Affairs

Jennifer Lantzas, Deputy Director of Public Art | New York City Department of Parks & Recreation

Daniel S. Palmer, Associate Curator | Public Art Fund

Andrew Dinwiddie, Acting Director, Times Square Arts | Times Square Alliance

Melanie Kress, Associate Curator, High Line Art | Friends of the High Line

Manon Slome, Chief Curator & Co Founder | No Longer Empty

Andrew Zientek, Artist, Licensed Landscape Architect, Educator | www.AndrewZientek.com

Comment